Sorry and The Sinatras – Highball Roller

sinatraJos joku väittää, että raaka ja yksinkertainen punk-musiikki on kuollut lopullisesti, niin kehoitan juomaan kuravettä ja tunkemaan tämän levyn soittimeesi (ei kuitenkaan hanuriin). Highball Roller on albumi, joka jyrää eteenpäin alusta loppuun, himmaamatta vauhtiaan missään vaiheessa. Albumi on rehellistä punkrockia, joka hyökkää kaiuttimista kenenkään tärykalvoja säälimättä.

Yhtyeen perustaja, Scott Sorry, on tunnettu The Wildhearts -bändin perustajajäsenenä ja basistina. Hän on kuvaillut Sorry and The Sinatrasin debyyttialbumia, Highball Rolleria, levyksi jonka hän on aina halunnut tehdä. Nyt kun hän on vakiinnuttanut asemansa musiikkimaailmassa ja tiennannut tarpeeksi pätäkkää, oli mahdollisuus tehdä sitä, mitä hän on aina halunnut. Albumi nauhoitettiin jo vuoden 2008 kesällä, ainoastaan 10 päivässä. Kauppoihin se päätyi vasta toukokuussa 2009. Suomessa levyä jaetaan kauppoihin Backstage Alliancen toimesta.

Albumin aloitusraita, Black’n'blue, joka on myös irroitettu levyltä sinkuksi, täräyttää käyntiin vauhdikkaan musiikkikokonaisuuden. Raa’at kitarariffit, napakat rummut, Sorryn käheä ääni ja hiukan rosoinen miksaus toimivat mainiosti. Scott Sorryn laulu olisi tosin voitu miksata enemmän pintaan, nyt se tahtoo jäädä kaiken muun ”metelin” alle turhan paljon. Mutta kaipa tämäkin on tarkoituksellista, järkevää syytä asialle en vain keksi.

Monipuolisuutta levyltä on turha odottaa, mutta vaikka levy on pitkälti yksinkertaisista riffeistä muodostuvaa punk-rockia, on siihen hienosti myös yhdistetty jonkinlaisia melodioita ja kikkailuja. Soittajat ovat selvästi kokeneita muusikoita, ja kaikki, myös levyn rosoisuus, on ammattimaisesti ja tarkasti toteutettu. Soittimien rämpyttämisestä vastaa kitaristi/laulaja Sorryn lisäksi Roger ’Rags’ Segal (basso ja taustalaulu), Lenny Thomas (rummut) ja Dave Kerr (kitara ja taustalaulu). Miksauksesta ja levyn materoinnista on vastannut Jason Sanderson.

Ihan kaikille tämä levy ei varmastikaan uppoa, ainakaan kokonaisuutena. Yksittäisinä biiseinä jokainen kappale toimii hienosti, mutta kokonaisuutena levy saattaa alkaa puuduttamaan viimeistään puolivälin jälkeen. 40 minuuttia näin kovaa räimettä saattaa olla heikkokuntoisimmille liikaa. Riippuen tietysti mielentilasta ja paikasta, esimerkiksi kesäisenä ja aurinkoisena päivänä pitkää matkaa autoillessa levy antaa lisäenergiaa ja hyvän fiiliksen.

Tällaista levyä on kaivattu markkinoille nykypäivän punk-pop levyjen tasapainoksi; raakaa ja yksinkertaista punk-rockia, joka ei jätä mitään arvailujen varaan.