Marilyn Manson ehti hehkuttaa The High End Of Low -albumiaan ennen sen julkaisua bändin uudeksi tulemiseksi. Miehen ehkä jopa hieman liioitellun ylimalkainen hehkutus, sekä entisen bändikaverin ja biisien kirjoittajan, Twiggy Ramirezin paluu bändiin monen vuoden tauon jälkeen, antoivat toivoa paremmasta. Viimeisin kokopitkä albumi, Eat Me Drink Me, kun jätti hiukan laimean maun suuhun.
Ja kyllähän tämä albumi onkin jälleen Mansonia itseään, vaikka ei tälläkään päästä Antichrist Superstarin tai Holy Woodin kaltaisten albumien tasolle. Mansonilla on ikää jo 40 ja risat ja se kuuluu musiikista. Vaikka esimerkiksi albumin ensimmäinen single, Arma-Goddamn-Motherfuckin-Geddon, onkin musiikillisesti ja Mansonin huutokertosäkeineen jälleen sitä vanhaa Mansonia, niin jotain puuttuu. Kappale potkii hyvin mutta se kuulostaa hiukan väsyneeltä. Hittiainesta tästä kappaleesta kuitenkin löytyy, parempaa radiohittiä on vaikea edes kuvitella. Mutta niin kuin joku jossain mainitsi, Mansonilla on tapana pilata hittimahdollisuudet ylimalkaisella FUCK-sanan käyttöllä, joka vaikeuttaa soittolistoille pääsyä. Tosin, kuten Manson kyseisessä biisissä laulaa: “Fuck the goddamn TV and the radio, fuck making hits”. Joten jos tästä jotain voi päätellä, ei herraa edes kiinnosta roikkua radioiden soittolistoilla.
Levyllä on muutama rankempikin biisi kuin Arma-Goddamn-Motherfuckin-Geddon. Esimerkiksi Pretty As A Swastika ja Blank and White ovat sitä vanhaa tuttua Mansonia kovine kitarariffeineen ja huuto-osuuksineen. Kantaaottavampaa materiaalia tarjoilee Amerikkaa terävästi kritisoiva We’re From America. Nykyäänhän on itsestäänselvyys tehdä tällainen biisi, jos olet levyttävä muusikko ja asut Amerikassa.
Levyllä on myös rauhallisia, jopa balladinomaisia kappaleita, joita löytyi myös Holy Wood -levyltä. Akustiset kitarat ja jopa piano ovat päässeet mukaan näkyvästi tälle levylle. Vaikka Manson on yleisesti tunnettu rankoista kappaleista, niin näistä rauhallisemmista vedoista käy ilmi se, että Manson on vakavasti otettava ja taitava muusikko. Kuten myös Twiggy Ramirez, joka on ottanut jälleen vetovastuun musiikin säveltämisestä. Mansonin riipivä ääni sopii mainiosti rauhallisempiin kappaleisiin. Ja vaikka biisit eivät rankkoja olekaan, ei se tarkoita, että niissä laulettaisiin ihanista kesäpäivistä terassilla ja lintujen kauniista laulusta, vaan lyriikat ovat tuttuun tapaan synkkiä ja väkivaltaisia. Esimerkkinä yli 8 minuutin teos I Wanna Kill You like They Do In The Movies, joka sopisi olemaan jonkin leffan soundtrack. Biiseissä käsitellään jälleen myös Mansonin omaa henkistä tilaa, joka tuntuu aina olevan johonkin suuntaan vinksallaan.
The High End Of Low albumilta tuntuu puuttuvan tietty suunta ja tyyli. Aikaisemmin Mansonin levyt ovat olleet alusta loppuun tietyllä musiikillisella teemalla ja soundilla tehtyjä. Tällä levyllä on kappaleita laidasta laitaan. Löytyy rankempaa, rauhallisempaa ja muutama erikoinen mauste sekaan, kuten Leave A Scar, joka kuulostaa pop-biisiltä johon on lisätty Mansonin rääkyvä laulu. Mutta kappale toimii silti ja on hyvä että Manson uskaltaa kokeilla erilaisia juttuja. Nine Inch Nailsista Twiggyn mukana bändiin siirtyneen Chris Vrennan kädenjälki näkyy erityisesti WOW -biisillä, jonka konemainen tausta kuulostaa erehdyttävästi Nine Inch Nailsilta.
The High End Of Low on kuin kokoelmalevy, joka pitää sisällään vivahteita lähes jokaiselta Mansonin vanhemmalta tuotokselta. Tällä “kokoelmalevyllä” kaikki biisit ovat kuitenkin uusia. Ja jälleen kerran Manson on onnistunut tekemään musiikkiin myös jotain uutta. Vaikka Mansonin musiikin ystävänä jääkin kaipaamaan tiettyä levyn kasassa pitävää teemaa, niin monipuolisuus on tällä levyllä silti plussaa.
Manson on jälleen takaisin, mutta todettakoon vielä tähän loppuun, että vanhuus ei tule yksinään. Huolimatta siitä, että levy ei nouse Mansonin aikaisempien levyjen tasolle, Rock-konttorin toimitus on sitä mieltä, että tämä on kovatasoinen rock-albumi joka ansaitsee täydet viisi tähteä.
BONUS TRACKS (limited deluxe edition 2cd)
The High End Of Low -albumista on saatavilla rajoitettu deluxe edition joka pitää sisällään vaihtoehtoiset versiot kuudesta levyn kappaleesta.
Arma-goddamn-motherfuckin-geddon (Teddy Bear Remix)
Pakkohan siitä singlestä on vääntää myös disco-remix. Joskus nämä remixit toimivat ja joskus toivoisi, että olisi voinut jäädä tekemättä. Tämä tasapainottelee noiden kahden mielipiteen välillä, kallistuen kuitenkin enemmän epätoivotun remixin puolelle. Suurimmaksi osaksi noloa kuunneltavaa, mutta naisen laulu kertosäkeessä toimii sen verran hyvin, että sen toivoisi olevan jopa aidolla levyversiolla.
Leave A Scar (Alternate Version)
Running To The Edge Of The World (Alternate Version)
Wight Spider (Alternate Version)
I Have To Look Up Just To See Hell (Alternate Version)
Näistä neljästä kappaleesta bonus-cd:ltä löytyy akustiset versiot. Kappaleet toimivat näinkin ihan yhtä hyvin kuin itse levy-versiot, on kuuntelijasta kiinni kummasta pitää enemmän.
Four Rusted Horses (Opening Titles Version)
Hiukan raskaspoljentoisempi ja -soundisempi versio kyseisestä biisistä. Allekirjoittaneen mielestä aito levy-versio toimii paremmin.
Deluxe edition ei tarjoa merkittävästi mitään uutta. Toki tämä houkuttaa kaikkia todellisia bändin faneja, mutta jos tätä versiota ei käsiinsä saa, niin aihetta itkuun ei ole. Jos levyllä on bonus-cd, niin toivoisi sen tarjoavan esimerkiksi täysin uuden biisin, jota ei itse levyltä löydy. Silloin sillä olisi kenties jotain merkittävää arvoa ja se olisi hankkimisen arvoinen.